Ihmiset kylän tekevät - juttusarjan 3. osa

Kuvat: Johanna Koponen 

Huttulan elämää 

Kerkonkosken kylällä käydessä katse ei voi olla pysähtymättä Huttulan tilaan. Kesällä se seisoo rauhallisena voikukkapeltojen keskellä. Talvella Huttula on kuin pieni saari mennyttä aikaa valkean lumipeitteen ympäröimänä.

Tänään tontilla seisovan päätalon historia ulottuu vuoteen 1882, mutta Huttulan tilan historia on sitäkin vanhempi. Kerkonkoski- kanavan varrella kirja kertoo, että nykyinen vaaleansiniharmaa talo ei ole tilan alkuperäinen päärakennus, vaan vieressä on seissyt suuri hirsitalo jo 1700-luvulla. Tuo punamullattu talo on purettu 1940-luvulla, kun tilan veljekset laittoivat omaisuuden kahtia. Hirsistä rakentui Vatajan tila ja pellot ja lehmät jaettiin tasan. Ensimmäinen Markkanen, Juho etunimeltään asettui taloksi vuonna 1851 naidessaan tilan tyttären, Erika Hännisen. Noista vuosista tähän päivään saakka postilaatikkoa on koristanut Markkasen nimi.

Kahvipöydässä vastapäätäni istuvat Olli ja Päivi Markkanen, tilan edeltävä isäntäpari. Olli on tilalla syntynyt ja kasvanut. Hän kertoo aina tienneensä haluavansa maanviljelijäksi, ja opintonsa hän suoritti Suonenjoen maatalouskoulussa. Elämän edetessä Ollille tuli tunne, että jotain hänen maalaismaisemastaan puuttuu. Toisaalla elämässään haasteita kohdannut Päivi pyysi edesmenneeltä äidiltään: ”Jos kuulet rukouksen, niin lähetä minulle ihminen, jonka kanssa voin elää.”

Päivin ja Ollin polut ristesivät vuonna -85. Kauan on aikaa siis, mutta pariskunnan välillä lämmin rakkaus kukoistaa edelleen. Oli heinäkuu, kun Päivi körötteli Lapin reissulta tyttärensä Lauran kanssa 5-tietä kohti Keravan kotiaan. Koska matka oli pitkä, hän päätti suunnata Datsun 100A:n keulan kohti Juankoskea, jossa asui hänen sukuaan. Myös Päivin sisko oli paikalla, ja illan tullen siskokset serkkuineen innostuivat lähtemään katsomaan kylän meininkiä. He suuntasivat paikalliseen ravintolaan ja ovella vastassa oli portsari, joka ilmoitti ravintolan olevan varattu kaksille häille. Pienen neuvottelun jälkeen ovimies kuitenkin päästi neidot sisään, mutta vannotti heitä olemaan kertomatta kumpaanko hääseurueeseen he kuuluvat.

Ei aikaakaan, kun Päivi oli rohkeimpana juhlasalin ovella kurkkimassa kaverien hyssyttelyistä huolimatta. Eipä osannut Päivi arvata, että tuona hetkenä kirjoitettiin hänen loppuelämänsä sivuja isoin harppauksin. Olli oli nimittäin häävieraana kyseisissä juhlissa ja hän kiinnitti katseensa salin toisella puolella kurkkivaan naiseen. Hän totesi ääneen: ”Siinä se on.”

Päivin räväkkä energia vei nuoren miehen sydämen ja Päivi muistaa Ollin ihmetelleen: ”Mikä sinä oikein oot?” Tuosta illasta lähtien tutustumista jatkettiin Kerkonkosken ja Keravan välillä lankapuhelimien avulla ja huomattiin, että jutut menivät hyvin yksiin. Saman vuoden lokakuussa Olli matkasi Päivin luo Keravalle ja vuoden vaihteessa vietettiin kihlajaisia Keravalla.

Kerkonkoskella Päivin hurmasi syysväreissä kylpevät pellot ja kanavan alueen kauneus. Ennen Kerkonkosken vierailuaan Päivillä ei ollut käsitystä, miten iso tila Huttula olikaan. Tekemistä riitti ja Päivin modernit ajatukset lattiamopista eivät talon silloista emäntään miellyttäneet. ”Aina on tuvan lattia pesty kontiltaan, ja aina tullaan pesemään.”, totesi anoppi. Päivi otti nöyrästi vastaan anopin neuvot, mutta aloittaessaan lattianpesun selän takaa kuului: ”Ja ikänä ei oo siitä nurkasta alotettu!” Anoppi ei päästänyt miniää helpolla, mutta elämässään ennenkin kovia kokenut Päivi ei antanut periksi. Kuten arvata saattaa, maalaiskylälle ison talon miniäksi asettuminen ei ollut muutenkaan vaivatonta 80-luvulla Etelä-Suomesta muuttaneelle yksinhuoltajalle.

Ollin ja Päivin rakkaus kantoi kaikesta huolimatta järkkymättömänä läpi vaikeuksien ja häitä juhlittiin kesällä -86. Vihkiminen toimitettiin Rautalammin kirkossa, josta kahveille siirryttiin Huttulaan. Illan tullen pistettiin jalalla koreaksi pellon toisella puolella seisovassa kylätalo Seuralassa. Pari vuotta kului. Perhe kasvoi ja Laura sai odotetun pikkuveljen, Sampon. Myöhemmin tulostaan ilmoitti nykyinen tilan isäntä, Alpo.

Lypsykarjatilalla töitä riitti, mutta tekevänä ja sosiaalisena naisena Päivi hyppäsi mukaan myös Kerkonkosken kylätoimikuntaan. Hän halusi löytää paikkansa kyläyhteisössä, ja niin ystävyyksiä alettiin pikkuhiljaa solmimaan. Monenlaista saatiin talkooporukalla aikaan, ja 90-luvulla kolisteltiin viisaita päitä yhteen ihan urakalla, kun Kerkonkoskelle perustettiin Kirjava satama- tapahtuma. Noina kesinä vierailijoita virtasi pienelle kylälle tuhansia, ja tapahtuma sai mainetta valtakunnallisesti.

Tänä vuonna Päivi ja Olli korkkasivat kuohuviinin kihlajaispäivän kunniaksi Rautalammin kirkonkylällä sijaitsevassa kodissaan. Vierivä kivi ei sammaloidu, ja pariskunta onkin aktiivisesti mukana vapaaehtoistoiminnassa. Auttelevat he välillä myös nuorinta poikaansa Huttulan töissä.

Tilan nykyinen isäntä Alpo työskentelee päätoimisesti ensihoitajana Varkaudessa, mutta kotipaikastaan hän ei halua luopua. Vapaansa Alpo käyttää peltotöihin ja metsässä liikkumiseen niin metsänhoidon, kuin metsästyksen parissa. Hektisen työrupeaman päätteeksi kodin rauhaan maaseudulle on mukava tulla. ”Minnekäpä sitä tästä.”

 

Kirjoittaja on Kerkonkosken Ketterän Kerkolle Kylään- hankkeen hanketyöntekijä Johanna Koponen. Hanke on saanut Leader-tukea Kehittämisyhdistys Mansikka ry:stä.

Kuvat: Johanna Koponen ja Markkasten kotialbumi

Tämän hyvän mielen juttusarjan tarkoituksena on tehdä Kerkonkosken elämää näkyväksi ja tuoda kyläläisiä lähemmäs toisiaan. Sarjassa esitellään uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kylälle muuttaneita ja ikänsä siellä asuneita.