Kerkon Iltapilkki 2024

Kerkon Iltapilkki 2024

Iltapilkki 24

Iloa ja yhdessä tekemistä pitkän talven keskelle 

Kerkon iltapilkki järjestettiin viime viikon lauantaina 9.3. toista kertaa Kerkonkosken Hietaharjussa. Tapahtuma on iloinen taidonnäyte kerkonkoskelaisesta talkoovoimasta.

Pilkkijöitä oli kisassa mukana samanmoinen määrä kuin viime vuonna, 71 henkilöä. Suurin saalis oli 2385g. Pilkkijöitä oli alle kouluikäisistä eläkeläisiin. Pilkkikisaa käytiin viidessä eri sarjassa ja rahapalkinnot määräytyivät osallistujamäärän perusteella. Lapset ja nuoret saivat tavarapalkinnot.

Hietaharjun jäällä oli maaliskuisen lauantain ratoksi myös muuta ohjelmaa koko perheelle. Halukkaat pääsivät kokeilemaan tandemhiihtoa, arvat tekivät kauppansa ja lapsille oli tarjolla ongintaa. Herttainen Vipa- hevonen kuljetti reellä nuottapaikalle katsomaan talvinuotanvetoa. Kalastajien nuotan kalasaalis oli tällä kertaa vähänlainen, mutta ihmeteltävää operaatiossa riitti!

Kerkon Iltapilkki on saanut alkunsa Kerkonkosken yrittäjien kahveilta, ”pisnesrehveiltä” syksyllä 2022. Kerkonkosken kesä on eläväinen, mutta talvella kohtaamiset kylällä jäävät vähälle ja siksi ajatusta talvitapahtumasta lähdettiin yhdessä työstämään.

Kyläkauppa Kosken Puotipiian Café Kuha tarjoili lauantaina makkaraa, hernekeittoa, muurinpohjalettuja ja muita herkkuja tapahtumaväelle. Pitkien pöytien ääressä kävi mukava puheensorina, kun kyläläiset ja kauempaakin tulleet kohtasivat toisiaan kuuman kahvikupin äärellä. Tapahtuman tekijäjoukolle suurinta iloa tuovat iloiset kasvot ja juttutuokiot.

Tapahtumanvetäjä Juha Karppinen kuvailee talkoomeininkiä: ”Perjantaina, kun kokoonnuttiin, niin huomasin, että talkoolaisten akut ja rukkaset olivat täynnä talkoovirtaa. Lauantaiaamuna starttauksen jälkeen kisapaikan kasaus sujui rivakasti, telttojen kasaukset, bajamajan siirto, penkit, tuolit, tulipaikat, tulet, kyltit ja opasteet löysivät paikkansa nopeasti. Aivan kuin kaikki olisi suunniteltu tarkasti etukäteen.”

Karppinen jatkaa: ”Talkoolaisia oli yhteensä 45 hlöä, suurin osa työskenteli pilkissä ja osa Cafe Kuhassa, Willen nuotalla tai Afterpilkissä Seuralassa. Unohtamatta jäänhoitoryhmää ja hengessä mukana olleita luku nousee reippaasti. Kaikki tiimit vetivät oman osuutensa minun paikaltani katsoen hyvin mallikkaasti ja monen henkilön suusta kuulin, että tapahtuman järjestelyihin ja tarjontaan oltiin tyytyväisiä.”

Tapahtumapäivä ei suinkaan päättynyt pilkkikisoihin, vaan ilta jatkui Kylätalo Seuralalla. Iltakuuden hujakoilla Seuralan kentällä pelattiin KeKe-RautU jääkiekko-ottelu. Taistelu oli tiukka ja peli päättyi lopulta 4-4. Väkeä oli saapunut mukavasti kannustamaan suosikkijoukkueitaan.

Kerkonkosken Keitaan järjestämän Afterpilkin 150 lippua myytiin loppuun, mutta ennen lipunmyyntiäkin Seuralassa ehti käydä n. 100 henkeä. Kaikkineen illan aikana Seuralassa pyörähti reilusti yli 200 tapahtumavierasta. Afterpilkin teemana oli naamiaiset, ja parhaan asun palkinnon vei upea steampunk-tyylinen pariskunta (kuva). Porukkaa tanssitti bilebändi Ninety Show ja ilta jatkui yömyöhään DJ MIKSEI:n tahdissa.

Haluamme kiittää kaikkia tapahtumaan osallistuneita! Tapahtumavieraita, pilkkikisaajia, jääkiekonpelaajia, talkoolaisia, yrittäjiä ja sponsoreita. Yhdessä olette tapahtuman suola ja sokeri! 🙂

Kiitos sponsorit!

Rahallisesti tukeneet:

Maansiirto Jari Hämäläinen, Sisä-savon Nuohouspalvelut Oy, Suomen Kaapelikaivuu ja Suuntaporaus, SKKS Oy, Autohuolto Miskala, MV-Louhinta Ky, Rautalammin Osuuspankki, Taksi Jämsinen

Lahjakorteilla ja tavarapalkinnoilla tukeneita:

Atoy autohuolto, Auto-apu Auto Oy, Demorec Oy, Eckerö line, Farmarin verkkokauppa, Hessun autopesula, Hankkija Suonenjoki, Huhtalan maatila, Jarmo Lappi, Jukolantila, Kivisalmi Oy, Kerkonkosken Keidas, Kylpylähotelli Kunnonpaikka, K-Rauta Suonenjoki, Kuopion autokauppa, Linda Nissinen, Luottobiili, Mätitalo Oy, Mika Haukka, Rautalammin Neste, Rautalammin kunta, Rautalammin Työppäri Bingo, Ravintola Hetki, Sisä-Savon sähkö, Suonenjoen sähköasennus, Sisustuspiste Martinseni, Tuija Jäntti, Tokmanni Suonenjoki, Vianor, Vesannon auto ja konetarvike, Veera Vuorela, Ämsee Rautalampi, Öljy-Jokeri, Halmetoja & Rinnevuori Oy, Greentrail

Unnan taidepajoista iloa, väriä ja yhteisöllisyyttä Kerkonkoskelle

Ihmiset kylän tekevät- juttusarjan 6. osa

Kuva: Markus Sjöberg 

Unnan taidepajoista iloa, väriä ja yhteisöllisyyttä Kerkonkoskelle 

Unna Paananen on lapsesta asti ollut luova ja kaipasi aikuisiällä, ns. ruuhkavuosina, kädentaitojen harrastusmahdollisuuksia, kunnes 16 vuoden yrittäjänura päättyi työkyvyttömyyteen. Siitä lähtikin aukeamaan uusi maailma taiteen parissa. Vuonna 2018 hän sai Keravan kaupungilta tilan avoimeen taidepajatoimintaan. Paja oli suunnattu työikäisille, lähinnä päihde- ja mielenterveysongelmaisille. Hän ehti luotsata taidepajaa Keravalla parin vuoden ajan aina siihen asti, kun korona ”sulki kaiken”. Avoin, matalan kynnyksen taidepajatoiminta osoittautui monella tapaa merkitykselliseksi kävijöilleen. – Se vahvistaa mm. omanarvontuntoa onnistumisen kokemusten ja yhteisöön kuulumisen kautta. Kuvataiteen kautta pääsee myös purkamaan tunteitaan ja helpottamaan psyykkistä kuormaa, jos puhuminen on vaikeaa, Paananen kertoo.

 

Unna on toiminut Keravalla valtakunnallisestikin merkittävässä Taiteen kotitalo -näyttelyssä tuottajana kesällä 2020. Toisin sanoen tapahtuman isän, Jouni Väänäsen vasempana kätenä. Väänäsen brändäämän Purkutaide -konseptin taustalla on nimenomaisesti taiteen tekeminen purku-uhan alla oleviin kiinteistöihin. Taiteen kotitalossa kävi kesän 2020 aikana noin 30 000 näyttelyvierasta. Kyseistä Taiteen kotitaloa on kuvattu Keravan maineen kultakaivokseksi. Taiteilijoita oli lähes sata ammattitaiteilijoista kuvataideoppilaisiin. Osa teoksista toteutettiin sosiaalisen osallistamisen avulla, jota Unna luotsasi muiden tehtäviensä lisäksi. Projekti oli merkittävä monella tasolla, myös Unnalle. – Savossakin olisi tilausta samanmoiselle, Paananen vinkkaa.

 

Miten Unna sitten löysi tiensä Kerkonkoskelle? Keravalta kotoisin oleva Unna on käynyt Kerkonkoskella ystävänsä mökillä jo vuodesta 2004, mutta eräänä sateisena syysiltana Kerkonkosken satamassa tapahtui kohtaaminen, joka muutti naisen elämän. Sataman nuotiopaikalla oli porukkaa iltaa istumassa, jonka seuraan Unna ystävineen lyöttäytyi. Silmiin puskeva savu kiersi niin, että Unnan oli vaihdettavaa paikkaa ja pian hän löysi itsensä Tonin vierestä. Iltaa vietettiin aamun pikkutunneille ja Unna muistaa miettineensä yöllä vahvoja tunteitaan: ”Mikä tää tyyppi oikein on?” Syntyi salamarakkaus, joka elää yhä tänäkin päivänä. Kihlat solmittiin pian ja kesällä 2022 pariskunnan häitä juhlittiin Kerkonkosken Keitaalla.

Pajoja järjestettiin säännöllisesti Kylätalo Seuralassa kaksi kertaa viikossa Unnan vuoden kestäneen määräaikaisen työsuhteen ajan. Paikalle sai halutessaan tulla vaikka vain kahville ja rupattelemaan. Joskus kävijän kätösiin saattoi eksyä kartonginpala, josta lähti pikkuhiljaa syntymään jotain kaunista. Pajoissa ei yleensä ollut tiettyä teemaa, vaan kävijöillä oli mahdollisuus luoda materiaalien puitteissa vapaasti mitä vaan. Unna oli paikalla antamassa ideoita ja neuvomassa. Materiaalit ja tarvikkeet Unna haali mm. lahjoituksista ja hankki vapaaehtoisilla materiaalimaksuilla sekä pienillä sponsoroinneilla kertyineillä rahoilla. Unna toi mukanaan pajalaisten käyttöön myös omia askartelutarvikkeitaan. Kerkonjoen koululaiset ja päiväkotilaisetkin ovat päässeet nauttimaan taiteen tekemisestä Unnan ohjauksessa. Viime kesäkuussa palkkatuki tuli valitettavasti päätökseen, mutta toive taloudellisen puolen järjestymisestä elää. Paanasella on tarkoitus jatkaa taidepajojen pitämistä vapaaehtoisesti aina silloin tällöin.

 

Unna tituleeraa leikkisästi itseään (p)askartelutädiksi, vaikka hänen Kerkonkosken Venetsialaisissa nähdyt teoksensa ovat vertaansa vailla. Viime vuonna tapahtuma pyöräytettiin kyläläisten voimin pystyyn vajaassa kuukaudessa ja Unnan tekemät valotaideteokset herättivät suurta ihastusta kyläläisissä ja kauempaakin tulleissa. Tapahtumakävijöitä oli moninkertainen määrä Kerkonkosken asukasmäärään nähden. Tänä vuonna teoksien luomiseen on osallistunut aiempaa suurempi joukko ja sekös Unnaa ilahduttaa.

 

Kerkonkosken Venetsialaiset järjestetään 25.-27.8.2023. Luvassa on häikäisevän valotaiteen lisäksi mukavaa ohjelmaa koko perheelle. Lämpimästi tervetuloa!
Lisätietoja tapahtumasta: www.visitkerkonkoski.fi/ajankohtaista

 

Kirjoittaja on Kerkonkosken Ketterän Kerkolle Kylään- hankkeen hanketyöntekijä Johanna Koponen. Hanke on saanut Leader-tukea Kehittämisyhdistys Mansikka ry:stä.
Kuvat: Unna Paanasen kotialbumi, Hääkuva: Jouni Mattila

Tämän hyvän mielen juttusarjan tarkoituksena on tehdä Kerkonkosken elämää näkyväksi ja tuoda kyläläisiä lähemmäs toisiaan. Sarjassa esitellään uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kylälle muuttaneita ja ikänsä siellä asuneita.

Kuvat: Unna työn touhussa, Emilia Vesterinen
Hääkuva, Jouni Mattila

Tänne tulemme kuin kotiin

Ihmiset kylän tekevät - juttusarjan 5. osa

Kuvat: Johanna Koponen 

Tänne tulemme kuin kotiin 

Ajelen Kerkonkosken kanavanrantaa myötäilevää hiekkatietä vanhan kuusimetsän läpi. Pihaan saapuessa eteeni kohoaa hirsitalo, jonka vieressä on pieni punainen mökki. Saan rakenteilla olevassa hirsitalosta löytyvältä työmieheltä vihiä, että isäntäpariskunta löytyy mökistä. Nousen muutamat portaat sisään mökkiin ja otan kenkäni pois. Minut toivotetaan hymyilevin kasvoin tervetulleeksi tupaan, jonka räsymatot ja vanhoista ikkunoista pilkehtivä kesäinen valonkajastus vie ajatukset lapsuuden kesiin. Eteisestä sisälle astellessa mökin isäntä Peter katsoo jalkojani ja kiiruhtaa eteeni tossut. Saksaa hieman ymmärtävänä kuulen Annukan sanovan, ”Niin. Täällä Suomessa riisutaan kengät sisällä.”

Istumme matalaselkäisiin nojatuoleihin pitsiliinaisen pyöreän pöydän ääreen, ja minulle tarjotaan lämmintä teetä. Ihastelen ääneen klassisia 70-luvun tyylisiä tuoleja.  Annukka kertoo, että tuolit tulivat mökin mukana ja hän on ne vastikään verhoiluttanut kerkonkoskelaisella ompelijalla. Hörppään teetä kukin koristellusta posliinikupista ja uppoudun kuuntelemaan Enzensbergerin pariskunnan tarinaa.

Ei ehkä arvannut lahtelainen ylioppilas Annukka vuonna 1970 Saksaan lähtiessään, että sille tielleen jäisi. Suomesta lakin saatuaan hän pääsi opiskelemaan Mainzin yliopistoon kielenkääntäjäksi. Jo ennen opintojen aloitusta reissullaan Sonthofenissa hän tapasi nuoren arkkitehtiopiskelija Peterin. Juttu saksalaispojan kanssa sujui heti alkumetreiltä, ja pian Peterin äitikin toivotti Annukan ystävineen kylään. Vierailun päätteeksi nuoret suuntasivat paikallisen diskoon ja Peter huikkasi serkkupoikansa mukaan. Eihän hän voinut kolmesta suomalaisneidosta yksin huolta pitää ja kävikin niin, että Annukan paras ystävä Maija ihastui Peterin serkkuun, jonka kanssa myöhemmin avioitui.

Annukka valmistui Mainzin yliopistosta diplomi-kielenkääntäjäksi, mutta töitä alalla oli vähänlaisesti, joten hän päätyi opiskelemaan itselleen opettajan pätevyyden. Pariskunnan yhteinen koti löytyi pienestä, kuvankauniista maalaiskylästä Schielbergistä. Samaisen kylän pienessä kyläkoulussa Annukka työskenteli opettajana 30 vuoden ajan. Peter taas on tehnyt hienon uran arkkitehtina ja suunnitellut monipuolisesti mm. historiallisten, suojelun alla olevien kohteiden restaurointia, julkis- ja teollisuusrakennuksia sekä omakotitaloja. Kiinnostus historiallisiin rakennuksiin ilmenee myös Enzensbergerien Saksan kodissa, joka on vehreän puutarhan ympäröimä, 285 vuotta vanha Fachwerkhaus eli perinteinen saksalainen ristikkotalo.

Mikä sitten sai pariskunnan ostamaan tuon punaisen mökin Kerkonkoskelta? Seutu oli pariskunnalle tuttua ennestään, sillä he olivat vierailleet aiemmin mainitun Annukan ystävättären, Maijan vanhempien kesämökillä ensimmäisen kerran jo pari vuosikymmentä sitten. Kun neljä vuotta sitten Maijalle tuli aika luopua kesäpaikasta, tarjoutuivat Annukka ja Peter ostamaan kauniin rantatontin rakennuksineen. Jo tuolloin heillä oli ajatus rakentamisesta samalle tontille, sillä nykyinen mökki oli liian pieni pariskunnan tyttären perheen sekä ystävien majoittamiseen. Yhteinen aika läheisten kesken on pariskunnalle kultaakin kalliimpaa.

Syitä vapaa-ajanasunnon hankintaan oli monia. Annukka on aina halunnut viettää kesälomat Suomessa. Suomen lomien vaikutuksen Annukka huomasi työelämässä ollessaan: ”Takaisin Saksaan saapuessa oloni oli niin rauhallinen.”  Perheen kesälomien myötä myös pariskunnan tyttärelle, Marille Suomen visiitit ovat tulleet tärkeäksi perinteeksi. Onhan Marilla nyt omat lapset, joille näyttää suomalaista elämää, luontoa ja kulttuuria.

Yhteisöllisyys on pariskunnalle tärkeää. Toisin kuin esimerkiksi Etelä-Suomessa, naapurit Kerkonkoskella eivät ole vain naapureita, vaan heistä on tullut ystäviä. ”Tänne tulee kuin kotiin. Ystävät ovat lämmittäneet meille mökin mukavaksi ja talvella tie on aurattu pihaan saakka.” iloitsee Annukka ja Suomea jonkin verran taitava Peter nyökkäilee hymyillen.

Peterille hirsisen talon suunnittelu oli mielenkiintoinen projekti, sillä sellaista hän ei ollut pitkän uransa aikana tehnyt. Suunnittelun lähtökohtana oli, että rakennus on osa ympäröivää luontoa. Suunnittelussa on huomioitu ilmansuunnat, paikallinen rakennustyyli sekä energiatehokkuus. Peter kunnioittaa ympäristön antamia raameja ja rakennuksessa puu materiaalina on vahvasti pääosassa. Hirttä ei tulla käsittelemään millään tavalla, vaan annetaan sen ajan myötä harmaantua maisemaan vieläkin sopivammaksi. Hän kehuu, että toteutus on sujunut ongelmitta paikallisten rakennusalan ammattilaisten, heidän ”tiiminsä” kanssa. Työmoraali on ollut moitteetonta ja työtä on tehty säällä kuin säällä. Lupaprosessi on Peterin kokemusten mukaan harvoin niin suoraviivaista ja ystävällistä, kuin mitä se on Rautalammin rakennusviranomaisten kanssa ollut.

Saksalainen vieraanvaraisuus on arvatenkin saattanut olla aluksi jopa hämmentävää paikallisille työmiehille. Pariskunnalle on tullut perinteeksi tarjota tiimille Juhlamokan sijaan espressokupilliset töiden lomassa. Talon valmistuttua yhteistyökumppaneille pidetään harjannostajaiset. Kun kysyn Peteriltä rakennustoiminnan eroavaisuuksista Suomen ja Saksan välillä, kehuu hän työskentelyn olevan täällä hyvin suoraviivaista ja saumatonta eri toimijoiden välillä. ”Suomessa tippikulttuuria ei ainakaan tällä alalla ole. Saksassa on tapana antaa kahvirahaa esimerkiksi tavarantoimittajille, mutta täällä se lähinnä hämmästyttää.” Peter huomauttaa.

Vaikka talon rakennus on käynnissä, on käsityöläisperheestä kotoisin oleva touhukas Peter ennättänyt tehdä tontille kasvimaan, jossa kasvaa mm. perunaa, papuja ja herneitä. ”Luonto ja vesistö on meille niin tärkeää.” Annukka sanoo. Tänä vuonna pariskunta oli Kerkonkoskella maaliskuun aurinkoisten keväthankien aikaan, ja alkukesääkin he ovat viettäneet tontilla rakennusprojektin ansiosta. ”Täällä on vaan niin hyvä olla. On kuin sielunjoogaa, kun on aikaa olla vain ja ihmetellä. Seurata tikkojen pesänrakennusta ja joutsenten kotiutumista”. Annukka huokaisee ja Peter nyökkää hymyillen.

Kirjoittaja on Kerkonkosken Ketterän Kerkolle Kylään- hankkeen hanketyöntekijä Johanna Koponen. Hanke on saanut Leader-tukea Kehittämisyhdistys Mansikka ry:stä.
Kuvat: Johanna Koponen, Peter Enzensberger

Tämän hyvän mielen juttusarjan tarkoituksena on tehdä Kerkonkosken elämää näkyväksi ja tuoda kyläläisiä lähemmäs toisiaan. Sarjassa esitellään uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kylälle muuttaneita ja ikänsä siellä asuneita.

Enzensbergerien Saksan koti. Kuva: Peter Enzensberger

Maistuvaa kouluruokaa usean sukupolven ajan

Ihmiset kylän tekevät - juttusarjan 4. osa

Kuvat: Minna Vauhkonen 

Maistuvaa kouluruokaa usean sukupolven ajan 

Hellu Lappi on monelle kerkonkoskelaiselle tuttu kasvo. Hän on nimittäin ruokkinut kylällä jopa kahden sukupolven lapsosia. Tänä keväänä Hellulle tuli täyteen 22 vuotta Kerkonjoen koulun keittäjänä, ja tuli aika siirtyä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Ajoitus oli luonteva, sillä koulun oppilasmäärän supistuttua myös ruokapalveluita pienennettiin. Hyvinvointialueen siirroksen myötä varhaiskasvatuksen, koululaisten sekä lukion oppilaiden ruokahuolto on keskitetty Rautalammille Matti Lohen keskuskeittiölle, josta lounas kuljetetaan mm. Kerkonjoen koululle.

Aikoinaan Hellu valmisti koulun keittiöllä jopa 80 lounasta. Oppilaita oli enemmän, mutta myös kylän vanhuksille tehtiin lounaat koulun keittiöllä, josta ne lähtivät ikäihmisille lämpiminä kotipalvelun kyydittämänä. Tänä vuonna tähänkin tuli muutos, kun vanhusten ruokapalvelut siirrettiin Servicalle.

Haasteet ruokailun ulkoistamisessa on. Ruoka on meille polttoainetta, ja lapset jos jotkut vaativat, että sen on oltava maistuvaa. On sanomattakin selvää, että kun ruoka valmistetaan omalla keittiöllä pienemmälle henkilömäärälle, on se laadultaan enemmän kotiruokaa kuin valmisruokaa. Hellu tiesi ja tunsi oppilaat, ja osasi suunnitella ruoat sen mukaan. Jotain maustetta kokeiltuaan palaute oli välitön ja seuraavan kerran keittäjä osasi pelata varman päälle. ”Pizzat ja muut kuuluvat herkkupäiviin. Lapset osaavat kyllä arvostaa normaalia kotiruokaa.” Huomauttaa Hellu.

Syksyn tullen uusiin oppilaisiin tutustuminen oli Kerkonjoen koululla helppoa. Pienellä kylällä monet lapset olivat koulutien aloittaessaan Hellulle tuttuja jo ennestään. Jos eivät, niin saattoivat ainakin tuntua tutuilta, koska Hellu oli jo ruokkinut heidän sisariaan tai jopa vanhempiaan aikoinaan.

Koululta kerrotaan: ”Kaikki juhlat ja vuodenajat näkyivät monella tapaa koulun ruokalassa ja ruoassa. Oli tipuja ja munia, Runebergin torttuja ja vappuna Hellu paistoi hurjasti munkkeja ja teki simaa myyntiin asti!” Arvatenkin myös joulu näkyi ja maistui Kerkonjoen koululla: ”Ehkä parhaita muistoja ovat Hellun mielettömät piparkakkutalot. Hän teki jouluisin yhden myös koululle ja koristeli jokaiselle lapselle piparin joulukalenterin yllätyspussiin. 

” Töiden ohella Hellu puki koulun ruokasalin upeaan, jouluiseen asuun ja pitkin joulukuuta saliin tuli pieniä lisäyksiä. Yhtenä päivänä tonttuovelle ilmestyi luuta ja toisena saliin uusi jouluinen kuva, mikä oli lapsista hirmuisen jännittävää. Keittäjä osasi myös pitää ”jöötä” lapsille, ja osallistui kasvatustyöhön esimerkiksi opettamalla, kuinka jouluaterialla käyttäydytään sekä maistetaan uusia makuja.

Tekemisen puutetta puuhakkaalle naiselle ei tunnu eläkkeelläkään tulevan. Nyt kun ajalliset rajoitteet on poistuneet, viihtyy Hellu miehensä kanssa pitkiäkin aikoja tunturikoivikon ympäröivällä mökillään Lapin Kaamasessa, Syysjärven rannalla. Matkaa mökille kertyy 900 km, mutta taival on sen väärti. Vaikka Kerkonkosken koti sijaitsee kauniilla paikalla Riitunlammen rannalla, irtautuu Lapissa arjenaskareista eri tavalla. Syksyt vietetään mieluusti marja- ja sienimetsässä, ja lapsenlapsia hoidetaan aina tarpeen tullen. Talviaikaan Helluun iskee ”neuloosi” ja sen ansiosta suku on pysynyt villasukissa. Kun lapsia on siunaantunut kuusi ja lapsenlapsia kymmenen, saa siihen jonkun parin sukkia neuloakin.

On sanomattakin selvää, että tämä arjen sankari on jäänyt monen kerkonkoskelaisen maukkaisiin lapsuudenmuistoihin. Kerkonkoskelta kiitetään kuluneista vuosista ja toivotetaan Hellulle oikein nautinnollisia ja touhukkaita eläkepäiviä!

 

Kirjoittaja on Kerkonkosken Ketterän Kerkolle Kylään- hankkeen hanketyöntekijä Johanna Koponen. Hanke on saanut Leader-tukea Kehittämisyhdistys Mansikka ry:stä.

Tämän hyvän mielen juttusarjan tarkoituksena on tehdä Kerkonkosken elämää näkyväksi ja tuoda kyläläisiä lähemmäs toisiaan. Sarjassa esitellään uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kylälle muuttaneita ja ikänsä siellä asuneita.

Huttulan elämää

Ihmiset kylän tekevät - juttusarjan 3. osa

Kuvat: Johanna Koponen 

Huttulan elämää 

Kerkonkosken kylällä käydessä katse ei voi olla pysähtymättä Huttulan tilaan. Kesällä se seisoo rauhallisena voikukkapeltojen keskellä. Talvella Huttula on kuin pieni saari mennyttä aikaa valkean lumipeitteen ympäröimänä.

Tänään tontilla seisovan päätalon historia ulottuu vuoteen 1882, mutta Huttulan tilan historia on sitäkin vanhempi. Kerkonkoski- kanavan varrella kirja kertoo, että nykyinen vaaleansiniharmaa talo ei ole tilan alkuperäinen päärakennus, vaan vieressä on seissyt suuri hirsitalo jo 1700-luvulla. Tuo punamullattu talo on purettu 1940-luvulla, kun tilan veljekset laittoivat omaisuuden kahtia. Hirsistä rakentui Vatajan tila ja pellot ja lehmät jaettiin tasan. Ensimmäinen Markkanen, Juho etunimeltään asettui taloksi vuonna 1851 naidessaan tilan tyttären, Erika Hännisen. Noista vuosista tähän päivään saakka postilaatikkoa on koristanut Markkasen nimi.

Kahvipöydässä vastapäätäni istuvat Olli ja Päivi Markkanen, tilan edeltävä isäntäpari. Olli on tilalla syntynyt ja kasvanut. Hän kertoo aina tienneensä haluavansa maanviljelijäksi, ja opintonsa hän suoritti Suonenjoen maatalouskoulussa. Elämän edetessä Ollille tuli tunne, että jotain hänen maalaismaisemastaan puuttuu. Toisaalla elämässään haasteita kohdannut Päivi pyysi edesmenneeltä äidiltään: ”Jos kuulet rukouksen, niin lähetä minulle ihminen, jonka kanssa voin elää.”

Päivin ja Ollin polut ristesivät vuonna -85. Kauan on aikaa siis, mutta pariskunnan välillä lämmin rakkaus kukoistaa edelleen. Oli heinäkuu, kun Päivi körötteli Lapin reissulta tyttärensä Lauran kanssa 5-tietä kohti Keravan kotiaan. Koska matka oli pitkä, hän päätti suunnata Datsun 100A:n keulan kohti Juankoskea, jossa asui hänen sukuaan. Myös Päivin sisko oli paikalla, ja illan tullen siskokset serkkuineen innostuivat lähtemään katsomaan kylän meininkiä. He suuntasivat paikalliseen ravintolaan ja ovella vastassa oli portsari, joka ilmoitti ravintolan olevan varattu kaksille häille. Pienen neuvottelun jälkeen ovimies kuitenkin päästi neidot sisään, mutta vannotti heitä olemaan kertomatta kumpaanko hääseurueeseen he kuuluvat.

Ei aikaakaan, kun Päivi oli rohkeimpana juhlasalin ovella kurkkimassa kaverien hyssyttelyistä huolimatta. Eipä osannut Päivi arvata, että tuona hetkenä kirjoitettiin hänen loppuelämänsä sivuja isoin harppauksin. Olli oli nimittäin häävieraana kyseisissä juhlissa ja hän kiinnitti katseensa salin toisella puolella kurkkivaan naiseen. Hän totesi ääneen: ”Siinä se on.”

Päivin räväkkä energia vei nuoren miehen sydämen ja Päivi muistaa Ollin ihmetelleen: ”Mikä sinä oikein oot?” Tuosta illasta lähtien tutustumista jatkettiin Kerkonkosken ja Keravan välillä lankapuhelimien avulla ja huomattiin, että jutut menivät hyvin yksiin. Saman vuoden lokakuussa Olli matkasi Päivin luo Keravalle ja vuoden vaihteessa vietettiin kihlajaisia Keravalla.

Kerkonkoskella Päivin hurmasi syysväreissä kylpevät pellot ja kanavan alueen kauneus. Ennen Kerkonkosken vierailuaan Päivillä ei ollut käsitystä, miten iso tila Huttula olikaan. Tekemistä riitti ja Päivin modernit ajatukset lattiamopista eivät talon silloista emäntään miellyttäneet. ”Aina on tuvan lattia pesty kontiltaan, ja aina tullaan pesemään.”, totesi anoppi. Päivi otti nöyrästi vastaan anopin neuvot, mutta aloittaessaan lattianpesun selän takaa kuului: ”Ja ikänä ei oo siitä nurkasta alotettu!” Anoppi ei päästänyt miniää helpolla, mutta elämässään ennenkin kovia kokenut Päivi ei antanut periksi. Kuten arvata saattaa, maalaiskylälle ison talon miniäksi asettuminen ei ollut muutenkaan vaivatonta 80-luvulla Etelä-Suomesta muuttaneelle yksinhuoltajalle.

Ollin ja Päivin rakkaus kantoi kaikesta huolimatta järkkymättömänä läpi vaikeuksien ja häitä juhlittiin kesällä -86. Vihkiminen toimitettiin Rautalammin kirkossa, josta kahveille siirryttiin Huttulaan. Illan tullen pistettiin jalalla koreaksi pellon toisella puolella seisovassa kylätalo Seuralassa. Pari vuotta kului. Perhe kasvoi ja Laura sai odotetun pikkuveljen, Sampon. Myöhemmin tulostaan ilmoitti nykyinen tilan isäntä, Alpo.

Lypsykarjatilalla töitä riitti, mutta tekevänä ja sosiaalisena naisena Päivi hyppäsi mukaan myös Kerkonkosken kylätoimikuntaan. Hän halusi löytää paikkansa kyläyhteisössä, ja niin ystävyyksiä alettiin pikkuhiljaa solmimaan. Monenlaista saatiin talkooporukalla aikaan, ja 90-luvulla kolisteltiin viisaita päitä yhteen ihan urakalla, kun Kerkonkoskelle perustettiin Kirjava satama- tapahtuma. Noina kesinä vierailijoita virtasi pienelle kylälle tuhansia, ja tapahtuma sai mainetta valtakunnallisesti.

Tänä vuonna Päivi ja Olli korkkasivat kuohuviinin kihlajaispäivän kunniaksi Rautalammin kirkonkylällä sijaitsevassa kodissaan. Vierivä kivi ei sammaloidu, ja pariskunta onkin aktiivisesti mukana vapaaehtoistoiminnassa. Auttelevat he välillä myös nuorinta poikaansa Huttulan töissä.

Tilan nykyinen isäntä Alpo työskentelee päätoimisesti ensihoitajana Varkaudessa, mutta kotipaikastaan hän ei halua luopua. Vapaansa Alpo käyttää peltotöihin ja metsässä liikkumiseen niin metsänhoidon, kuin metsästyksen parissa. Hektisen työrupeaman päätteeksi kodin rauhaan maaseudulle on mukava tulla. ”Minnekäpä sitä tästä.”

 

Kirjoittaja on Kerkonkosken Ketterän Kerkolle Kylään- hankkeen hanketyöntekijä Johanna Koponen. Hanke on saanut Leader-tukea Kehittämisyhdistys Mansikka ry:stä.

Kuvat: Johanna Koponen ja Markkasten kotialbumi

Tämän hyvän mielen juttusarjan tarkoituksena on tehdä Kerkonkosken elämää näkyväksi ja tuoda kyläläisiä lähemmäs toisiaan. Sarjassa esitellään uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kylälle muuttaneita ja ikänsä siellä asuneita.