Kuvat: Johanna Koponen 

Tänne tulemme kuin kotiin 

Ajelen Kerkonkosken kanavanrantaa myötäilevää hiekkatietä vanhan kuusimetsän läpi. Pihaan saapuessa eteeni kohoaa hirsitalo, jonka vieressä on pieni punainen mökki. Saan rakenteilla olevassa hirsitalosta löytyvältä työmieheltä vihiä, että isäntäpariskunta löytyy mökistä. Nousen muutamat portaat sisään mökkiin ja otan kenkäni pois. Minut toivotetaan hymyilevin kasvoin tervetulleeksi tupaan, jonka räsymatot ja vanhoista ikkunoista pilkehtivä kesäinen valonkajastus vie ajatukset lapsuuden kesiin. Eteisestä sisälle astellessa mökin isäntä Peter katsoo jalkojani ja kiiruhtaa eteeni tossut. Saksaa hieman ymmärtävänä kuulen Annukan sanovan, ”Niin. Täällä Suomessa riisutaan kengät sisällä.”

Istumme matalaselkäisiin nojatuoleihin pitsiliinaisen pyöreän pöydän ääreen, ja minulle tarjotaan lämmintä teetä. Ihastelen ääneen klassisia 70-luvun tyylisiä tuoleja.  Annukka kertoo, että tuolit tulivat mökin mukana ja hän on ne vastikään verhoiluttanut kerkonkoskelaisella ompelijalla. Hörppään teetä kukin koristellusta posliinikupista ja uppoudun kuuntelemaan Enzensbergerin pariskunnan tarinaa.

Ei ehkä arvannut lahtelainen ylioppilas Annukka vuonna 1970 Saksaan lähtiessään, että sille tielleen jäisi. Suomesta lakin saatuaan hän pääsi opiskelemaan Mainzin yliopistoon kielenkääntäjäksi. Jo ennen opintojen aloitusta reissullaan Sonthofenissa hän tapasi nuoren arkkitehtiopiskelija Peterin. Juttu saksalaispojan kanssa sujui heti alkumetreiltä, ja pian Peterin äitikin toivotti Annukan ystävineen kylään. Vierailun päätteeksi nuoret suuntasivat paikallisen diskoon ja Peter huikkasi serkkupoikansa mukaan. Eihän hän voinut kolmesta suomalaisneidosta yksin huolta pitää ja kävikin niin, että Annukan paras ystävä Maija ihastui Peterin serkkuun, jonka kanssa myöhemmin avioitui.

Annukka valmistui Mainzin yliopistosta diplomi-kielenkääntäjäksi, mutta töitä alalla oli vähänlaisesti, joten hän päätyi opiskelemaan itselleen opettajan pätevyyden. Pariskunnan yhteinen koti löytyi pienestä, kuvankauniista maalaiskylästä Schielbergistä. Samaisen kylän pienessä kyläkoulussa Annukka työskenteli opettajana 30 vuoden ajan. Peter taas on tehnyt hienon uran arkkitehtina ja suunnitellut monipuolisesti mm. historiallisten, suojelun alla olevien kohteiden restaurointia, julkis- ja teollisuusrakennuksia sekä omakotitaloja. Kiinnostus historiallisiin rakennuksiin ilmenee myös Enzensbergerien Saksan kodissa, joka on vehreän puutarhan ympäröimä, 285 vuotta vanha Fachwerkhaus eli perinteinen saksalainen ristikkotalo.

Mikä sitten sai pariskunnan ostamaan tuon punaisen mökin Kerkonkoskelta? Seutu oli pariskunnalle tuttua ennestään, sillä he olivat vierailleet aiemmin mainitun Annukan ystävättären, Maijan vanhempien kesämökillä ensimmäisen kerran jo pari vuosikymmentä sitten. Kun neljä vuotta sitten Maijalle tuli aika luopua kesäpaikasta, tarjoutuivat Annukka ja Peter ostamaan kauniin rantatontin rakennuksineen. Jo tuolloin heillä oli ajatus rakentamisesta samalle tontille, sillä nykyinen mökki oli liian pieni pariskunnan tyttären perheen sekä ystävien majoittamiseen. Yhteinen aika läheisten kesken on pariskunnalle kultaakin kalliimpaa.

Kuvat: Minna Vauhkonen 

Maistuvaa kouluruokaa usean sukupolven ajan 

Hellu Lappi on monelle kerkonkoskelaiselle tuttu kasvo. Hän on nimittäin ruokkinut kylällä jopa kahden sukupolven lapsosia. Tänä keväänä Hellulle tuli täyteen 22 vuotta Kerkonjoen koulun keittäjänä, ja tuli aika siirtyä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Ajoitus oli luonteva, sillä koulun oppilasmäärän supistuttua myös ruokapalveluita pienennettiin. Hyvinvointialueen siirroksen myötä varhaiskasvatuksen, koululaisten sekä lukion oppilaiden ruokahuolto on keskitetty Rautalammille Matti Lohen keskuskeittiölle, josta lounas kuljetetaan mm. Kerkonjoen koululle.

Aikoinaan Hellu valmisti koulun keittiöllä jopa 80 lounasta. Oppilaita oli enemmän, mutta myös kylän vanhuksille tehtiin lounaat koulun keittiöllä, josta ne lähtivät ikäihmisille lämpiminä kotipalvelun kyydittämänä. Tänä vuonna tähänkin tuli muutos, kun vanhusten ruokapalvelut siirrettiin Servicalle.

Haasteet ruokailun ulkoistamisessa on. Ruoka on meille polttoainetta, ja lapset jos jotkut vaativat, että sen on oltava maistuvaa. On sanomattakin selvää, että kun ruoka valmistetaan omalla keittiöllä pienemmälle henkilömäärälle, on se laadultaan enemmän kotiruokaa kuin valmisruokaa. Hellu tiesi ja tunsi oppilaat, ja osasi suunnitella ruoat sen mukaan. Jotain maustetta kokeiltuaan palaute oli välitön ja seuraavan kerran keittäjä osasi pelata varman päälle. ”Pizzat ja muut kuuluvat herkkupäiviin. Lapset osaavat kyllä arvostaa normaalia kotiruokaa.” Huomauttaa Hellu.

Syksyn tullen uusiin oppilaisiin tutustuminen oli Kerkonjoen koululla helppoa. Pienellä kylällä monet lapset olivat koulutien aloittaessaan Hellulle tuttuja jo ennestään. Jos eivät, niin saattoivat ainakin tuntua tutuilta, koska Hellu oli jo ruokkinut heidän sisariaan tai jopa vanhempiaan aikoinaan.

Koululta kerrotaan: ”Kaikki juhlat ja vuodenajat näkyivät monella tapaa koulun ruokalassa ja ruoassa. Oli tipuja ja munia, Runebergin torttuja ja vappuna Hellu paistoi hurjasti munkkeja ja teki simaa myyntiin asti!” Arvatenkin myös joulu näkyi ja maistui Kerkonjoen koululla: ”Ehkä parhaita muistoja ovat Hellun mielettömät piparkakkutalot. Hän teki jouluisin yhden myös koululle ja koristeli jokaiselle lapselle piparin joulukalenterin yllätyspussiin. 

Kuvat: Johanna Koponen 

Huttulan elämää 

Kerkonkosken kylällä käydessä katse ei voi olla pysähtymättä Huttulan tilaan. Kesällä se seisoo rauhallisena voikukkapeltojen keskellä. Talvella Huttula on kuin pieni saari mennyttä aikaa valkean lumipeitteen ympäröimänä.

Tänään tontilla seisovan päätalon historia ulottuu vuoteen 1882, mutta Huttulan tilan historia on sitäkin vanhempi. Kerkonkoski- kanavan varrella kirja kertoo, että nykyinen vaaleansiniharmaa talo ei ole tilan alkuperäinen päärakennus, vaan vieressä on seissyt suuri hirsitalo jo 1700-luvulla. Tuo punamullattu talo on purettu 1940-luvulla, kun tilan veljekset laittoivat omaisuuden kahtia. Hirsistä rakentui Vatajan tila ja pellot ja lehmät jaettiin tasan. Ensimmäinen Markkanen, Juho etunimeltään asettui taloksi vuonna 1851 naidessaan tilan tyttären, Erika Hännisen. Noista vuosista tähän päivään saakka postilaatikkoa on koristanut Markkasen nimi.

Kahvipöydässä vastapäätäni istuvat Olli ja Päivi Markkanen, tilan edeltävä isäntäpari. Olli on tilalla syntynyt ja kasvanut. Hän kertoo aina tienneensä haluavansa maanviljelijäksi, ja opintonsa hän suoritti Suonenjoen maatalouskoulussa. Elämän edetessä Ollille tuli tunne, että jotain hänen maalaismaisemastaan puuttuu. Toisaalla elämässään haasteita kohdannut Päivi pyysi edesmenneeltä äidiltään: ”Jos kuulet rukouksen, niin lähetä minulle ihminen, jonka kanssa voin elää.”

Päivin ja Ollin polut ristesivät vuonna -85. Kauan on aikaa siis, mutta pariskunnan välillä lämmin rakkaus kukoistaa edelleen. Oli heinäkuu, kun Päivi körötteli Lapin reissulta tyttärensä Lauran kanssa 5-tietä kohti Keravan kotiaan. Koska matka oli pitkä, hän päätti suunnata Datsun 100A:n keulan kohti Juankoskea, jossa asui hänen sukuaan. Myös Päivin sisko oli paikalla, ja illan tullen siskokset serkkuineen innostuivat lähtemään katsomaan kylän meininkiä. He suuntasivat paikalliseen ravintolaan ja ovella vastassa oli portsari, joka ilmoitti ravintolan olevan varattu kaksille häille. Pienen neuvottelun jälkeen ovimies kuitenkin päästi neidot sisään, mutta vannotti heitä olemaan kertomatta kumpaanko hääseurueeseen he kuuluvat.

Ei aikaakaan, kun Päivi oli rohkeimpana juhlasalin ovella kurkkimassa kaverien hyssyttelyistä huolimatta. Eipä osannut Päivi arvata, että tuona hetkenä kirjoitettiin hänen loppuelämänsä sivuja isoin harppauksin. Olli oli nimittäin häävieraana kyseisissä juhlissa ja hän kiinnitti katseensa salin toisella puolella kurkkivaan naiseen. Hän totesi ääneen: ”Siinä se on.”

Päivin räväkkä energia vei nuoren miehen sydämen ja Päivi muistaa Ollin ihmetelleen: ”Mikä sinä oikein oot?” Tuosta illasta lähtien tutustumista jatkettiin Kerkonkosken ja Keravan välillä lankapuhelimien avulla ja huomattiin, että jutut menivät hyvin yksiin. Saman vuoden lokakuussa Olli matkasi Päivin luo Keravalle ja vuoden vaihteessa vietettiin kihlajaisia Keravalla.

Kuvat: Johanna Koponen 

Rakkaudesta moottoreihin 

Moni tietää, että Kerkonkoskella on useita pienempiä kyliä, joista yksi on Repolan kylä. Siellä asuu myös Sami Hämäläinen, johon juttuviisarimme osui tällä kertaa. Kurvaan pihaan peltojen vieruksia kulkevaa lumista tietä. On harvinaisen aurinkoinen joulukuun aamu ja Sami on juuri saanut pihan lumityöt tehtyä vanhalla ja uskollisella traktorillaan.

 Tontilla seisoo kaksikin taloa sekä iso navettarakennus. Lehmiä, eikä muitakaan eläimiä pihassa näy, mutta pikaisellakin vilkaisulla huomaa, että navettaa on kunnostettu. Astelen uudehkon talon kuistille ja koputan oveen. Sami tervehtii iloisesti ja kutsuu peremmälle. Leivinuunissa tuli räiskää.

Sami on syntyjään rautalampilainen, mutta asunut myös Suonenjoella. Lapsuudessaan hän on viettänyt paljon aikaa tilalla, mihin rakennutti nykyisen kotinsa vuonna 2014. Paikka on rakas, sillä vieressä seisova talo on isän lapsuuden koti ja papan rakentama. Sami osoittaa ikkunaan ja näen pellon toisella puolella punaisen talon sekä muutaman muun rakennuksen: ”Ja tuo taas on papan kotipaikka”.

 Yrittäjäksi Hämäläinen ryhtyi vuonna 2007. Samin silloisella työnantajalla olivat kädet täynnä ja hän tarjosi Samille yhtä kuorma-autoistaan. Kaupat tuli ja sittemmin Samin yrityksen, Hämy Trans Oy:n toiminta on laajentunut. Tällä hetkellä yritys omistaa viisi erikokoista kuorma-autoa täysperävaunusta kalankuljetusautoon, joita Sami on rakennellut ja varustanut asiakkaiden tarpeisiin sopiviksi. Miehen peukalo ei totisesti ole keskellä kämmentä ja on hän kumppanina myös raskaankaluston hiekkapuhallus-, maalaus ja korjausyrityksessä.

Hämy Trans kuljettaa haketta, purua, sahatavaraa ja sellua. Myös erikois- ja konekuljetukset sekä nosturikuljetukset hoituvat. Yrityksen toiminta on erikoistunut elävän kalan kuljetukseen. Kalat ja niiden poikaset kirjolohesta meritaimeneen kulkevat Hämy Transin kyydissä pääsääntöisesti Suomessa, jopa Ahvenanmaalle saakka. Myös Venäjälle kaloja on toimitettu, mutta koronan ja sodan myötä ajot itärajan puolelle ovat loppuneet. Onneksi korvaavaa toimintaa on löytynyt. ”Eikä sitä ainaista rajahässäkkää ole kyllä ikävä”, Sami toteaa.